Pieni tulitikkunatsi

Itsenäisyyspäivän iltana oli kova pakkanen ja lunta tuprutti solkenaan. Siellä kylmässä ja pimeässä kulki yksinäinen soturiparka, kaljupäänsä paljaana ja avojaloin. Hänellä oli kyllä ollut maiharit kotoa lähtiessä, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä, koska hän ei osannut sitoa niiden nauhoja ja tämä kurja pikku olento oli pudottanut ne väistäessään kahta poliisiautoa, jotka vyöryivät häntä kohti kamalaa vauhtia. Toista maiharia natsi ei onnistunut löytämään ja toisen nappasi ilkeä suvakki, joka sanoi aikovansa lahjoittaa sen matujen lapsille ihan vain hänen kiusakseen. Joten Odinin soturi jatkoi kulkuaan paljain jaloin, jotka olivat sangen sinivalkoiset kylmästä – mutta ei sentään punavihreät, kuten hän tyytyväisenä ajatteli.

Vanhan nahkatakkinsa taskussa hän kantoi monta askia tulitikkuja ja hänellä oli niitä tärisevissä lumivalkoisissa käsissään. Kukaan ei ollut ollut pulassa tänään eikä hän ollut päässyt hakkaamaan yhtäkään matua ja pelastamaan arjalaisia neitoja hädässä. Väristen kylmästä ja nälästä hän marssi eteenpäin, soturirukka, hän oli kuin itse kurjuuden kuvajainen. Lumihiutaleita putoili hänen paljaalle kaljulleen ja paksulle vaalealle niskalleen, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota.

Kynttilät loistivat joka ikkunasta ja ilmassa leijui snägärin ja vanhan viinan tuoksu, olihan sentään itsenäisyyspäivä – kyllä, hän muisti sen, tietysti muisti. Olihan hänellä nahkatakkinsa alla jopa itsenäisyydestä kiittävä paita, jossa komeilivat itsenäisyyden vuosiluvut 1939-1944 ja kaulassaan leijonakoru suomalaisuuden symbolina.

Kahden talon kulmauksessa hän lysähti maahan ja käpertyi sykkyrään. Hän oli vetänyt paljaat jalkansa alleen, muttei voinut pitää kylmää loitolla, eikä halunnut mennä kotiin ennen kuin olisi vetänyt ainakin yhtä matua turpaan ja tuntenut ainakin yhden arjalaisen suomineidon esiliinassaan ja kansallispuvussaan painautuvan hänen leveää rintaansa vasten kiitollisuudesta väristen. Ja jos hän menisi kotiin, äiti jättäisi hänet arestiin. Sitä paitsi kotiin mennäkseen hänen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, eikä hän periaatteen miehenä voinut sellaista ajatellakaan.

Hänen lumivalkeat kätensä olivat melkein jäässä. Oi, ehkä palava tulitikku auttaisi, jos hän voisi vetää sen takin taskusta ja raapaista seinää vasten, ihan vain lämmitelläkseen kohmeisia sormiaan. Hän otti yhden ja raapaisi – kuinka se rätisikään palaessaan! Aivan kuin vastaanottokeskus, jonka hän oli yrittänyt polttaa, mutta jossa hän ei onnistunut, koska ei osannut käyttää sytkäriä. Se ei ollut lainkaan niin helppoa kuin sotaelokuvissa. Mutta tällä kertaa hän oli varustautunut tulitikuilla joten hän uskoi onnistuvansa. Tulitikun liekki hohti lämmintä, kirkasta valoa kuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen yllä. Se oli kertakaikkisen ihmeellinen valo.

Soturista tuntui kuin hän olisi istunut suuren uunin ääressä, jonka edessä jonottivat omaa vuoroaan kaikki suvakkihuorat, vassarifeministit, homot, ituhipit ja maahantunkeutujat omaa vuoroaan. Oi kuinka tuli paloikaan! Ja se tuntui niin ihmeen lämpimältä, että soturi ojensi jalkansa kuin niitä lämmitelläkseen, mutta silloin liekki sammui, uuni katosi ja hänellä oli vain puoliksi palaneen tikun jäänteet kädessään.
Hän raapaisi toisen tikun keskuksen seinää vasten. Se leimahti liekkeihin ja valon koskettaessa seinää hän näki pelkkää valkoista, näki ihmeellisen näyn itsestään valkoisessa takissa kaivautuneena juoksuhautaan suomikonepistooli kädessään, talvisodan urheana sotilaana ja Suomen puolesta taistelevana. Ja mikä vielä ihmeellisempää, lumen keskellä juoksi kaunis arjalaisneito valkoisessa liehuvassa mekossa, siniristilippua heiluttaen kuin hänen syleilyään odottaen. Sitten tikku sammui ja hänen edessään oli vain kylmä, harmaa seinä.

Hän sytytti kolmannen tikun, ja löysi itsensä marssimassa ylväästi koreassa univormussaan hakaristilipun alla. Se oli suurempi ja kauniimpi lippu joka hänellä oli omalla seinällään. Tuhannet soihdut valaisivat kulkuetta ja liput säihkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä – ei mutta ei nyt sentään sateenkaaren, sehän on suvakkien pelleilyä! Sininen ja valkoinen erottuivat kauniisti toisiaan vasten ja hymyilevä kansallispukuinen arjalaisneito ojensi hänelle kukkapuskaa. Pikkunatsi ojensi juuri kättään puskaa kohti ja sitten tuli sammui.

Ikkunoissa loistavat kynttilöiden valot kohosivat yhä ylemmäs kunnes ne näyttivät sekoittuvan taivaan tähtien joukkoon. Sitten hän näki ilotulitusraketin putoavan, jättäen jälkeensä tulisen vanan. ”Joku tekee kuolemaa”, ajatteli pikkunatsi, sillä hän tiesi viikinkien mytologiasta, ainoasta mytologiasta, jota hän oli koskaan rakastanut, että kun ilotulitusraketti putoaa, oli sielu matkalla Valhallaan.

Hän raapaisi tikun seinää vasten, ja valo ympäröi hänet; ja kirkkaudessa seisoi itse Adolf Hitler, kirkkaana ja loistavana, silti lempeän ja rakastavan näköisenä, hymy kirkastaen hänen ylväitä piirteitään.

”Adolf!” Huusi pikkunatsi, ”Oi ota minut mukaasi! Tiedän että menet pois kun tikku palaa loppuun; katoat niin kuin se kaunis polttouuni, ihana arjalaisneito ja mahtava lippusi!”

Ja kiireesti hän sytytti koko kimpun tulitikkuja, sillä hän tahtoi pitää Adolfin luonaan. Ja tikut hohtivat valkoista valoa, joka oli kirkkaampi kuin kesäpäivä, eikä Hitler näyttänyt edes hänen huoneensa seinällä niin suurelta tai niin kauniilta. Tämä otti pikkunatsin syliinsä ja he kumpikin lensivät ylöspäin kirkkaudessa ja ilossa kauas taivaaseen, missä ei ole kylmää eikä nälkää eikä suvakkeja, homoja, matuja, toisinajattelijoita tai muita kuin valkoisia himossaan kyltymättömiä arjalaisneitoja sillä he olivat menneet omaan kuplaansa ikuisiksi ajoiksi.

Aamun koitteessa makasi pikkunatsi, posket kalpeina ja autuas hymy huulillaan, nojaten vasten seinää – hän oli jäätynyt kuoliaaksi itsenäisyyden puolesta. Ja uuden päivän aurinko nousi, valaisten pikkunatsin ruumiin säteillään. Natsi istui vieläkin kuolon kangistamana, pitäen tulitikkuja ja suomiviinapulloa kädessään ja suurin osa niistä oli palanut.
”Hän yritti lämmitellä”, sanoivat aatetoverit. Toisten mielestä se oli surullinen yksittäistapaus. Mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä kauniita asioita, joita hän oli nähnyt tai mihin autuuteen hän oli astunut Adolfin kanssa itsenäisyyspäivänä, itsenäisen Suomen puolesta taisteltuaan.

Suomineito

 

Mainokset